Eurooppalaiseksi eläkkeellä

Elämäni ensimmäiset vuosikymmenet olin suomalainen. En epäillyt sitä hetkeäkään. Eurooppa oli lähinnä kartalla oleva maantieteellinen käsite siitäkin huolimatta, että seurasin maailman tapahtumia, matkustelin ja vietin pitkiäkin aikoja ulkomailla, jopa Brysselissä Euroopan pääkaupungissa.

Sitten jäin eläkkeelle ja muutin Viroon. Silloin minusta tuli eurooppalainen.

Lapsuus - maailma oli kaukana

Kun olin lapsi, Eurooppa oli pitkälti kirjoissa. Maantieto oli lempiaineeni koulussa ja tiesin kaikki maat ja niiden pääkaupungit. Muistan elävästi presidentti John F. Kennedyn murhan ja kuuden päivän sodan vuonna 1967. Olin suomalaisen maalaispitäjän pieni asukas.

Nuori aikuisuus - liikkuvuutta ilman oivallusta

Nuorena aikuisena kiinnostuin Euroopasta ja maailmasta. Seikkailunhalu alkoi nostaa päätään. Matkustelin ja olin suomalainen – paitsi Euroopan ulkopuolella. Esimerkiksi Etelä-Amerikassa olin eurooppalainen. Siellä ei kaikkialla tiedetty, että Suomi ylipäätään on olemassa ja että Suomi on itsenäinen valtio, mutta maanosat kyllä tunnistettiin.

Euroopan ulkopuolella koin ajoittain eurooppalaisia hetkiä. Tiedostin silloin tällöin olevani eurooppalainen, mutta en varsinaisesti sisäistänyt eurooppalaisuutta. En tainnut edes pohtia asiaa kovin perusteellisesti.

Työvuodet

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, olin työelämässä. Muistan pelänneeni, että Ruotsi liittyy unioniin, mutta Suomi jää sen ulkopuolelle. Ajattelin, että Suomi taantuisi, jos ei liittyisi unioniin.

Muuten arkeni täyttyi työstä ja tavallisesta elämästä. Sain ilokseni kuitenkin olla pariinkin otteeseen työkomennuksella Euroopassa. Ja ennen eläköitymistä tein monien vuosien ajan työmatkoja eri puolille Eurooppaa. Ulkomaisten kollegoiden joukossa olin usein se, jolla oli pisin lentomatka kokouskaupunkiin.

Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu hieman kummalliselta, etten löytänyt itsestäni eurooppalaisuutta edes noina kansainvälisen työn vuosina. Olinko pikemminkin pohjoisesta saapuva vierailija? Oliko eurooppalaisuus muiden identiteetti? Ehkä - ehkä ei.

Tunsin kyllä yhteenkuuluvuutta kansainvälisten työkavereideni kanssa, mutta eurooppalaisuutta en juuri tullut ajatelleeksi. Ajattelin pikemminkin kuuluvani tiettyyn eurooppalaiseen ryhmään.

Mitä tarkoittaa olla eurooppalainen?

Eläkeläisenä minulla on aikaa kysyä isoja kysymyksiä ja yrittää etsiä niihin vastauksia.

Olla eurooppalainen ei tarkoita, että lakkaisin olemasta vironsuomalainen tai suomalainen. Se tarkoittaa, että tunnistan kuuluvani laajempaan kokonaisuuteen:

• Jaettuihin arvoihin: demokratiaan, oikeusvaltioon, sananvapauteen.
• Kulttuurien kirjoon, jossa erilaisuus ei ole uhka vaan rikkaus.
• Liikkumisen vapauteen, joka mahdollistaa sen, että myös eläkeläinen voi asua ja työskennellä missä päin maanosaa tahansa.

Se tarkoittaa myös vastuuta. Eurooppa ei ole valmis projekti, vaan jatkuva kehityksen kohde, joka tarvitsee keskustelua.

Eläkkeellä on aikaa ajatella

Kun jäin eläkkeelle, aikaa jäi syvällisemmälle pohdinnalle. Tein myös päätöksen muuttaa pois Suomesta. Olin aina seurannut kansainvälisiä uutisia, mutta eläkkeellä aloin perehtyä monipuolisemmin kansainvälisyyteen, seurata tarkemmin Euroopan politiikkaa ja valtioiden suhtautumista vanhenemiseen.

Viroon muutettuani, aloin ymmärtää, että minäkin olen eurooppalainen. Minun on todella vaikea käsittää, että se on tapahtui vasta hiljattain. Kaiken kokemani jälkeen luulisi, että olisin oivaltanut eurooppalaisuuden jo vuosia sitten.

Virossa olen saanut tutustua ihmisiin eri maanosista. Kielikurssilla olemme ennen kaikkea vain opiskelijoita. Kansainvälisissä yhteyksissä maanosat kuitenkin nousevat herkemmin esiin kuin pelkässä virolais-suomalaisessa arjessa. Olen kovin onnellinen saadessani olla tekemisissä lukuisista eri maista ja maanosista lähtöisin olevien ihmisten kanssa.

Eurooppalaisuus ei ole kansallisuuden vastakohta. Se on kerros sen päällä.

Myöhäinen oivallus

On ironista, että minusta tuli eurooppalainen vasta silloin, kun työelämän kiire loppui. Ehkä identiteetti tarvitsee tilaa kasvaakseen. Ehkä se vaatii etäisyyttä – sekä ajallista että maantieteellistä. Tunnen vasta seitsemänkymppisenä olevani eurooppalainen.

Kun matkustan bussilla Tallinnaan tai Latviaan, tunnen jotakin merkillistä yhteenkuuluvuutta Eurooppaan. En muista koskaan aiemmin kokeneeni mitään vastaavaa.

Viime viikolla olin eräässä Pärnun kahvilassa, jossa nelikymppinen mies keskittyi työskentelemään kannettavallaan, kaksi koripalloilijaa jutteli espanjan kielellä, kolme viron kieltä puhuvaa nuorta naista nouti mukaansa lattet ja minä vironsuomalainen eläkeläinen istuin nurkkapöydässä cappuccinoa siemaillen. Kahvilatyöntekijä vaihtoi sujuvasti kieltä palvellessaan asiakkaita. Se oli oivaltava ja mieleenpainuva puolituntinen. Kansainvälisyys ja eurooppalaisuus olivat lähempänä kuin koskaan, olin niin ylpeä.

En ole vain vironsuomalainen Euroopassa. Olen eurooppalainen – ja siitä tuli totta vasta eläkeläisenä.