Hetkiä reppureissulta

Hetkiä reppureissulta on tarina sinnikkyydestä, rohkeudesta ja suurista tunteista. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka toteutti unelmansa matkaten maailmalla yksin rinkka selässä lähes vuoden ajan yli kolmekymmentä vuotta sitten. Tänä päivänä nuori nainen on unelmoiva eläkeläinen. Unelmointi kannattaa aina!

Istun asuntoni parvekkeella ja nautin rauhallisesta kesäisestä torstai-illasta kuuma teekuppi kädessä. Olo on hieman väsynyt, koska palasin parin päivän ostosmatkalta Riikaan myöhään eilen illalla.

Eräässä vanhan kaupungin kahvilassa törmään kahteen suomalaiseen naiseen Liisaan ja Karoliinaan, jotka niin ikään ovat ostosmatkalla Latvian pääkaupungissa.

"Oletko suomalainen?" Karoliina kysyy.

"Kyllä olen, mutta asun Pärnussa", vastaan.

"Olet tutun näköinen, olen nähnyt sinut jossakin. Olen varma siitä. Oletko kenties työskennellyt valtionhallinnossa?" Liisa utelee.

"Kyllä olen", vastaan jälleen.

Molempien naisten olemuksessa on jotain empaattista ja kiinnostavaa, joten aloitan keskustelun heidän kanssaan. Hetken pohdittuamme, tulemme kaikki kolme siihen tulokseen, että olemme osallistuneet aika moneenkin samaan tilaisuuteen vuosien saatossa. Mikä hauska sattuma.

"Menemmekö lounaalle?" Liisa kysyy. Loppujen lopuksi viihdymme toistemme seurassa niin hyvin, että syömme lounasta yhdessä myös seuraavana päivänä.

Naisten kohtaamisessa on jotain samanlaista kuin matkassa, jonka tein vuosikymmeniä sitten. No, ei itse matkassa, mutta uusiin ihmisiin tutustumisessa toimii samat pelisäännöt kuin entisaikaan. Yksinkertaiset keskustelun aloitusrepliikit palauttavat mieleen elämäni merkityksellisimmän reissun.

Muistikuvat vuonna 1990 alkaneesta maailmanympärysmatkasta alkavat vilistä silmieni ohitse. Joten palataanpa vuoteen 1989.

Oivallus puistonpenkillä

Istun työpaikan keittiössä ja luen Anna-lehteä. Lehdessä on artikkeli nuoresta naisesta, joka on tehnyt maailmanympärysmatkan kuusivuotiaan poikansa kanssa. Lehtikuvan nainen on nauravainen ja vaaleahiuksinen. Silmät ovat siniset. Nainen on irtisanoutunut vakituisesta työstään, luopunut asunnostaan ja lähtenyt reissuun vuodeksi. Wau, miten hienoa! Kunpa voisin matkustella samalla tavoin.

"Voisinko matkustaa maailman ympäri? Uskaltaisinko tehdä sen?" kysyn itseltäni useita kertoja. Vastaus on joka kerta ei. Artikkeli jää kuitenkin kytemään mielen sopukoihin.

"Oletko vapaa juhannuksena?" ystäväni Arja kysyy eräänä kesäkuun päivänä.

"Olen, miksi kysyt?" 

"Hoidatko Tuffea viikon ajan? Minut on kutsuttu sukulaisen syntymäpäiväjuhliin, jotka vietetään Lieksassa", Arja tiedustelee varovasti.

Ilman muuta. Olen tehnyt paljon töitä ja olen väsynyt. Rauhallinen kaupunkijuhannus sopii senhetkiseen mielentilaani erinomaisesti.

Muutan Arjan kotiin viikoksi. Koira on kiltti labradorinnoutaja nimeltään Tuffe. Mielestäni Tuffe sopisi nimeksi pitkä- ja tuuheakarvaiselle koiralle, ei karkea- ja lyhytkarvaiselle otukselle.

Ensimmäisenä juhannuspäivänä istun lähipuiston penkillä koira vierelläni. Silloin ajatus maailmanympärysmatkasta iskee voimalla. Ponnahdan pystyyn. Tuffekin nostaa päätään ja ihmettelee, mitä tapahtuu. Mieli heittää kuperkeikkaa. Oivallus on niin äkillinen ja voimakas.

Pohdin, mitkä syyt estävät minua lähtemästä maailmalle. Siltä istumalta en keksi yhtään järkevää syytä. En yhden yhtäkään. En voi irtisanoutua työstäni. Minulla ei ole rahaa. En voi luopua asunnostani. Vanhat perustelut eivät enää päde.

Vahvat oivallukset ja tuntemukset tuntuvat syvällä sisimmässä ja uppoutuvat muistiin ja vaikuttavat elämään. Puistonpenkillä saatu oivallus on juuri tuollainen muutaman kerran elämässä koettu oivallus. Se ei jätä rauhaan ennen kuin sen on käsitellyt. Toteuttamatta jättäminen on pois suljettu vaihtoehto. Vähitellen oivallus jalostuu tavoitteiksi, jotka ohjaavat elämää ja antavat elämälle merkityksen. Noin minulle käy.

Matkavalmistelut

Seuraavana arkipäivänä ostan maailmankartan, koska en vieläkään löydä yhtään matkaa jarruttavaa tekijää. Kartta saa kunniapaikan makuuhuoneen seinällä. Laitan nuppineulan karttaan joka kerta, kun keksin kiinnostavan matkakohteen. Lopulta kartta täyttyy neuloista. Jokaiseen kohteeseen en voi matkustaa, joten karsimisesta tulee vaikeaa.

Sähköposti yleistyy 1980-luvun lopussa mutta sen käyttö on suht suppeaa. Hankin tietoa potentiaalisista matkakohteista kirjastoista, konsulaateista, suurlähetystöistä ja matkatoimistoista. Kaikilla valtioilla ei ole edustustoa Helsingissä, siispä tilaan materiaalia Tukholman ja Saksan toimistoista. Lisäksi ahmin lehdistä kaiken mahdollisen infon matkustamisesta. Maailmanympärysmatkat eivät ole vielä yleisiä, en varsinaisesti tunne ketään maailman ympäri reissannutta ihmistä, paitsi Anna-lehden artikkelin naisen ja Jukka Virtasen.

Matkaa ei voi tehdä, koska lentoreittiin sisältyy liian monta eksoottista saarta, helsinkiläinen matkatoimisto ilmoittaa tylysti.

Opiskelen tai yritän opiskella espanjan kieltä, koska Etelä-Amerikka on matkani pääkohde. Sinne haluan ehdottomasti päästä. Maanosaa pidetään yleisesti pelottavana, mutta se ei vaikuta matkasuunnitelmiini. Kielen opiskelu ei kuitenkaan etene toivotulla tavalla. Minun on vaikea keskittyä työhön, matkavalmisteluihin ja opiskeluun. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tulee, sitä suuremmaksi jännitys kasvaa.

Valmistautuminen matkaan on melko yksinäistä puuhaa. Ystävät eivät täysin ymmärrä, mitä olen tekemässä. He myös epäilevät matkan toteutumista. Yksi poikkeus kuitenkin on, Arja, joka tavallaan on "syyllinen" reppureissuuni. Hän toimii henkisenä tukena ja auttaa järjestelyissä.

Etelä-Amerikan lisäksi haluan matkustaa mahdollisimman monelle saarelle. Lähetän tarjouspyyntöjä suomalaisille matkatoimistoille.

"Matkaa ei voi tehdä, koska lentoreittiin sisältyy liian monta eksoottista saarta", helsinkiläinen matkatoimisto ilmoittaa tylysti. Vastaus kuvastaa aikaa, jota elettiin Suomessa yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Töykeästä palautteesta sisuuntuneena päätän lähettää tiedusteluja saksalaisille matkanjärjestäjille. Saksasta saapuukin muutama vastaus vieläpä melko nopeasti. Yksi tarjous on tismalleen sellainen kuin toivoin sen olevan. Lippu maksaa 10000 markkaa. Itse asiassa lippu on lippuyhdistelmä, joka koostuu useasta eri lentoyhtiön yhdensuuntaisesta lipusta. Se on niin sanottu avoin lippu, joka mahdollistaa joustavan oleskelun kussakin kohteessa. Lentolipun voimassaoloaika on yksi vuosi.

Irtisanoudun vakituisesta työpaikastani, jossa olen työskennellyt yhdeksän vuotta. Se on pitkä aika, kyllästymisen merkkejä on jo ilmassa. Työ ei enää tarjoa riittävästi haasteita. Siinäkin mielessä aika on sopiva lähtemiselle. Tunnen myös orastavia uupumisen merkkejä, vaikka en niitä vielä tuolloin tiedostakaan. Työuupumuksesta ei puhuta. Tajuan uupumuksen vasta, kun myöhemmin tapaan vastaavassa tilanteessa olleen norjalaisen reissaajan.

Irtisanoutuminen vakituisesta työstä herättää lievästi sanottuna hämmästystä.

"Brasiliassa ammutaan ihmisiä, tiesitkö sen?" eräs työkaveri pelottelee.

"Minun pitää istuutua, uutinen on niin järkyttävä", toinen kollega sanoo.

"Olet tyhmä, kun irtisanoudut työstäsi", kolmas arvostelee.

"Olet itsekäs, kun lähdet yksin reissuun. Entä poikaystävä?" eräs kommentoi.

Suomalaiseen luonteeseen ei valitettavasti kuulu kannustaminen ja innostaminen. Kommentit eivät kylläkään vaikuta matkasuunnitelmiini.

"Tulevat sanomaan, että olet väärällä tiellä, jos kuljet omaasi", Antonio Porchia totesi aikoinaan. Porchia on niin oikeassa.

Suuri ja mahtava Etelä-Amerikka

Suuri ja ihmeellinen matka alkaa Saksasta. Poikaystävä saattelee minut Hampuriin. Epäilyistä huolimatta suhteemme kestää vuoden pituisen eron. Matkajännitys huipentuu Frankfurtin lentoasemalla, josta pitkä lento Buenos Airesiin alkaa. Olen siinä mielessä onnekas, että pystyn nukkumaan lentokoneissa ja junissa, mistä on hyötyä monen monta kertaa matkan aikana.

Seuraava jännittävä hetki on Ezeizan lentoasemalla Argentiinan pääkaupungissa. On mahtava tunne, kun taskut ovat täynnä lentolippuja. Hotellivarauksia en tee etukäteen, mikä antaa vapauden jäädä kuhunkin kohteeseen niin pitkäksi ajaksi kuin haluan. Kahdeksan- ja yhdeksänkymmentäluvun vaihteessa on jo monia kansainvälisiä reppureissaajia liikkeellä, minkä majoitusliikkeet ovat myös huomanneet. Ezeizan lentoasemalla on varaa valita sopivan hintainen huone. Kilpailu asiakkaista on kovaa, joten kuljetus lentoasemalta hotelliin sisältyy hintaan.

Matkapuhelimia ei ole, joten soittaminen kotimaahan on työlästä. Puhelua varten pitää löytää kansainvälinen puhelinkoppi. Isoissa kaupungeissa soittaminen on helpohkoa mutta pienillä paikkakunnilla lähes mahdotonta. Aina kun mahdollista soitan "collect calleja", mikä on vastapuhelu eli puhelinvaihde yhdistää puhelun vastaanottajalle ja tarkistaa ennen yhdistämistä, maksaako vastaanottaja puhelun. Yleensä äiti maksaa. Soittaminen on kallista noina aikoina.

Etelä-Amerikka on laaja maanosa. Siellä on kaikkea; aurinkoa, hiekkarantoja, merta, tasankoja, vuoria, lunta, intiaanikyliä ja suurkaupunkeja. Totun pitkiin matkoihin niin maalla, merellä kuin ilmassa. Parin vuorokauden bussimatka on tavallista. Busseissa on usein myös bussiemäntä, azafata, palvelemassa matkustajia, mikä tekee matkoista miellyttäviä lähes ylellisiä.

Argentiina ja Chile kuuluvat Etelä-Amerikan vauraimpiin maihin. Inflaatio kuitenkin laukkaa hurjaa vauhtia. Sen huomaa esimerkiksi paikallisen sanomalehden hinnassa Buenos Airesissa. Lehti on joka päivä kalliimpi kuin edellisenä päivänä. Diego Maradona on suosionsa huipulla. Santiago de Chilen sini-puna-valkoisiin sotilasasuihin sonnustautuneet sotilaat ovat pitkiä ja komeita.

Jos Chilen bussit ovat luksusbussien veroisia niin samaa ei voi sanoa laivoista. Matka Valparaisosta Punta Arenasiin kestää lähes kolme vuorokautta. Laiva matkaa Chilen rannikkoa myötäillen, silti merenkäynti on kovaa. Vatsassa kiertää melkein koko merimatkan ajan.

"Voitko huonosti?" vieruskaverini kysyy tämän tästä. Laivassa ei ole matkustajahyttejä. Jokaisella matkaajalla on vain istumapaikka.

"Kyllä", soperran.

"Lähdetään kannelle? Näkymät ovat huikean hienot."

"Mennään." Arvelen, että olo helpottuu raittiissa ulkoilmassa. Niin tapahtuukin.

"Laivassa on varkaita. Oletko tietoinen siitä? eräs "kollega" kysyy toisena matkapäivänä. Tietoa ei voi vahvistaa mutta tietoa ei myöskään voi jättää huomioimatta. Oksentelua pahempaa ei onneksi satu.

Miinuksia ja plussia

"Hei, mikä sinulla on, miksi itket?" joku kysyy.

"Minulla on paha olla, etkö näe?" vastaan töykeästi.

"Miksi sinulla on paha olla?" tuntematon mies jatkaa. Hän ei hellitä.

"No, en minä tiedä. Minä lähden kotiin."

"Ok. Missä kotisi on? Saksassa?"

"Anteeksi, kun puran kiukkuani sinuun. Ei ole sinun syysi, kun minulla on kurja olo."

Olen kuin pieni tyttö, joka kiukuttelee. Minua alkaa hymyilyttää. Pyyhin kyyneleitäni. Kerron tarinastani tiivistetyn version ystävälliselle, hyvin tummalle nuorelle miehelle. Juttelemme lyhyen aikaa tai pidemmän aikaa. En tiedä. Yhtäkkiä mies on poissa. Hän katoaa yhtä vähäeleisesti kuin oli tullutkin. Paha olo alkaa väistyä. Hyvä olo palaa hiljalleen. Mies pelastaa päiväni, todennäköisesti myös tulevat päivät.

Brasilialaisella bulevardilla viimeistään oivallan, jotta ihmisen ihonvärillä ei ole väliä. Toki olen tiedostanut asian aikaisemminkin, mutta puistokohtaaminen entisestään vahvistaa ajatuksiani.

Ensimmäisen pohjoismaalaisen ihmisen, ruotsalaisen Ullan, tapaan Pääsiäissaarilla kolmen kuukauden matkaamisen jälkeen. Länsinaapurin kansalainen vaikuttaa tutulta ja läheiseltä. Tuntuu kuin olisin tavannut sisaren viidentoistatuhannen kilometrin päässä kotoa. No, jos ei ihan siskoa niin vähintään serkun. Ullan ja minun latinokulttuuria koskevat hämmästelyn aiheet ovat hyvin samankaltaisia. Päätän myös luottaa Ullaan, en joudu pettymään.

Yksinäisyys tuntuu musertavalta ja epäoikeudenmukaiselta. Olo on pohjattoman surkea.

Suomi ja Ruotsi ovat yksityiskohdiltaan erilaisia valtioita mutta kansainvälisesti katsottuna maat ovat hyvin toistensa kaltaisia hyvinvointivaltioita. Ainakin, jos maita katsoo Etelä-Amerikan vinkkelistä.

"Oletko huomannut, että eteläamerikkalaiset pussailevat koko ajan? Ärsyttävää", Ulla sanoo.

Olen huomannut. Nauran. Pussailua ei voi olla huomaamatta. Latinojen käyttäytyminen poikkeaa niin paljon pohjoismaalaisista tavoista. Suomalaisesta jäykkyydestä puhumattakaan.

"Entä keksipaketit?" Ulla jatkaa.

Olen huomannut nekin. Jokainen argentiinalainen nuori kulkee lenkkikengissä sekä keksipaketti ja muistikirja kädessä. Tirskumme. On vapauttavaa saada juoruilla ja on ihanaa huomata, miten yhtäläinen ajatusmaailmamme on.

Lämpimät illat Ullan seurassa saaren ainoan hotellin kahvilassa Pohjoismaita muistellen ovat huikean hauskoja ja viihdyttäviä. Majapaikassamme on maalattia, mutta ruoka on taivaallisen hyvää. Majatalon emäntä kokkailee paikallista ruokaa meille.

Uuteen ja erilaiseen kulttuuriin totuttelu sekä espanjan kieleen perehtyminen on vaatinut paljon energiaa jännityksen lisäksi. Myös kansainväliseen reppureissuelämään on ollut totuttelemista. Ullan kohtaamisen jälkeen matkaetiketti alkaa luonnistua paremmin. Ajoittain tunnen itseni suorastaan maailmannaiseksi.

Maahantulokaavakkeissa esitetään yhtenevät kysymykset kerta toisensa jälkeen, majapaikan etsimiseen sisältyy samankaltaiset vaiheet kaupungista riippumatta. Ihmisiin tutustumisessakin voi hyödyntää kerran opittuja repliikkejä. Vakiosanonnoilla pääsee jutustelun alkuun uuden ihmisen kanssa.

Ihastuminen

Matkakokemukset ovat yllättävän monipuolisia. Ne ovat jännityksen ohella iso osa matkailun palkitsevuutta. Hurjimmissa kuvitelmissakaan en etukäteen osannut visioida matkan antia.

Olen Papeteen lentoasemalla. On kuuma, muttei hiostavan kuuma. Mikä upea saari Tahiti onkaan. Itse asiassa Ranskan Polynesia koostuu 118 saaresta. Majapaikan löytäminen käy helposti, Papetee on pieni kaupunki.

Vien rinkan huoneeseen ja menen hostellin keittiöön. Minulla on nälkä.

"Hi, oletko nälkäinen?" joku kysyy. Käännyn ääntä kohti.

"Kuolen nälkään." vastaan. Jähmetyn hetkeksi, koska pöydässä istuu komea suunnilleen omanikäiseni mies. Noin komean miehen täytyy olla yli 185 cm pitkä.

"Haluatko keittoa, valmistin sen äsken?" mies kysyy.

"Kiitos mielelläni. Minä olen Maija."

"Minun nimeni on Robert. Annatko veitsen", Robert pyytää, kun nojaan tiskipöytään.

"Tässä, ole hyvä."

"Se on haarukka", Robert virnistelee.

Minua nolottaa. Yritän kovasti olla fiksu. Yritän kai liian kovasti. Syömme keittoa yhdessä niitä näitä rupatellen. Robertin kanssa on helppo puhua.

"Lähdetkö kahville keskustaan illalla?" Robert tiedustelee.

"Ky-kyllä. Ky-kyllä. Oikein mielelläni", sopertelen.

Menen huoneeseeni ja hypähtelen ilosta ja innosta hihkuen. Palaan halusta saada tietää Robertista enemmän. Hän on aito maailmanmatkaaja, joka on reissannut yhtäjaksoisesti kolme vuotta. Isä uhkaa jättää hänet perinnöttömäksi, jollei hän palaa pikaisesti kotimaahansa.

Seuraavana päivänä huomaan olevani ihastunut Robertiin. Niin ihastunut kuin siinä tilanteessa suinkin voi olla.

"Miten näin pääsi käymään?" kyselen itseltäni.

"Voiko ihanampaa ympäristöä olla hetken romanssille?" Päätän nauttia tulevista päivistä.

Seuraavana päivänä huomaan olevani ihastunut Robertiin.

Ensimmäistä kertaa törmään Alexanderiin, Johaniin ja Ninaan uimarannalla Bora Boralla. Seuraava kohtaaminen tapahtuu Tahitin uimarannalla. Ei kaksi ilman kolmatta. Lennämme samalla koneella kohti Uutta-Seelantia. Saan taasen huomata, että maailmanympärysmatka on pieniä ihmeitä täynnä.

"Mitä suunnitelmia sinulla on?" Johan kysyy.

"Ei vielä mitään, en ole suunnitellut mitään erityistä", vastaan.

"Mennään Fox Clasierin jäätikölle, osallistutaan koskenlaskuun ja hypätään benji-hyppy", Nina ehdottaa. Hän lukee Eteläsaaren matkaesitettä.

"Kyllä", vastaamme kaikki kolme yhteen ääneen ja nauramme.

Lentomatkalla saa alkunsa viiden viikon ikimuistoinen seikkailu. Osallistumme matkaesitteen aktiviteetteihin ja teemme paljon muutakin yhdessä. Tosin Johan on ainoa, joka hyppää benji-hypyn. Hyppy kuitenkin pelottaa häntä niin paljon, että hän juo pari olutta ennen hyppyä.

"Hölmö", nuhtelemme ja pelkäämme hänen puolestaan. Hyppypaikka on silta Queenstownissa. Alapuolella virtaa joki. Pudotusta on 135 metriä. Johan selviää hypystä, mutta hän tärisee hypyn jälkeen. Sen verran kova kokemus benji-hyppy on. Minä en uskalla hypätä.

Lammasfarmari

Uudessa Seelannissa keksin, että haluan työskennellä maatilalla.

"Oletko tosissasi?" Alex ihmettelee.

"Kyllä olen. Nuorena opiskelijatyttönä haaveilin lammastilasta, joka sijaitsee saaressa. Lampaat elävät siellä vapaana. Helppoa työtä."

"Olen oppinut tuntemaan sinua sen verran, että en ikimaailmassa usko tuota", Alex väittää ja hekottelee.

"Totta se on, tosin haave eli vain parin kuukauden ajan", tunnustan.

"Sinä menet lammastilalle, minä lähden Vietnamiin. Lyön vetoa, että kuukauden kuluttua ikävöit kaupunkiin", Alex ennustaa.

Muutaman päivän etsimisen jälkeen löydän sopivan työnhakuilmoituksen hostellin ilmoitustaululta. Soitan maatilan emännälle. Jo seuraavana päivänä aloitan työn tilalla Aucklandin lähellä. Ruoka ja asunto ovat ilmaisia, varsinaista rahapalkkaa ei makseta.

Alex, Nina ja Johan lähtevät Aasiaan. Jäähyväiset eivät ole mukavat. Eiväthän ne koskaan ole. Itkettää. Etenkin Alexanderia jään kaipaamaan. Meistä on tullut hyvät ystävät viimeisen kuukauden aikana. Alex on hyvin maanläheinen, hän tasapainotti yhteistä reissaamistamme. Hän on myös nuuka saksalainen, minkä vuoksi kinastelimme monta kertaa. Alex halusi ostaa aina halvinta jogurttia. Miten ärsyttävää! Silti kaipaan noita kiistoja vielä pitkään. Kaipaan Alexin perusteellisuutta, kaipaan Alexin pullonkeräystalkoita, kaipaan Alexia.

Maatilalla on lampaita ja vuohia. Työtehtäviini kuuluu vuohenmaitojogurtin valmistaminen. Jogurtti maistuu erityisen hyvältä boysenmarjojen kanssa. Tilalla syön ensimmäistä kertaa elämässäni avokadoa, josta tulee osa ruokavaliotani loppuelämäksi.

Vaikka "farmarin" elämä on helppoa ja turvallista, kaipuu kaupunkiin alkaa voimistua viimeisellä viikolla.

Työkaverini maatilalla on ruotsalainen Nils. Olemme molemmat itsepäisiä mutta tulemme kuitenkin toimeen. Työnteko sujuu hyvin. Käymme juhlimassakin Aucklandissa. Nils on varsin hauskaa seuraa. Hänellä on auto, jota saan ajaa. Menee jokunen hetki ennen kuin totun vasemmanpuoleiseen liikenteeseen.

Maatilalla on kiva puuhastella ja kiipeillä paimenkoiran kanssa läheisellä vuorella. Elämä on huoletonta. On asunto, jossa on pyykinpesukone, on kavereita, englannin kielellä kommunikointi sujuu mukavasti.

Työ on fyysistä työtä, raskastakin. Työtä ei kuitenkaan riitä koko päiväksi, niinpä otan hoitaakseni talon lukuisat ruukkukasvit sekä sisällä että ulkona. Ne ovat päässeet kuivahtamaan pahasti. Minusta kehkeytyy varsinainen viherpeukalo. Kukat suorastaan kukoistavat työskentelyjakson lopussa. Emäntä on samaa mieltä.

Tilan päärakennus on iso yksikerroksinen maalaistalo, jossa on huoneita yli kymmenen. Talon emäntä katsoo Simpsoneita televisiosta joka ilta.

Vaikka "farmarin" elämä on helppoa ja turvallista, kaipuu kaupunkiin alkaa voimistua viimeisellä maatilaviikolla. Maalaistaustasta huolimatta minulla on kaupunkilaisen sielu. Alex oli oikeassa.

Kohtaamisia

Neljän kuukauden reissaamisen jälkeen kohtaan ensimmäiset suomalaiset ihmiset. Tapaaminen aiheuttaa valtavan puhetulvan. Äidinkielen sanoja ei pääse suusta ulos niin paljon ja niin nopeasti kuin haluan. Puhetta kirjaimellisesti pulppuaa. On ihanaa saada kertoa asioistaan omalla äidinkielellään. Miten vaivatonta puhuminen onkaan.

Tuosta tapaamisesta kuluu kolme kuukautta, kun sitä seuraavan kerran tapaan suomalaisia matkailijoita. Vuoden aikana kohtaan yhteensä vain neljä suomen kieltä puhuvaa ihmistä, heitäkin vain muutaman päivän ajan. Jos suomalaiset reissaajat loistavat poissaolollaan, niin saksalaisia, ruotsalaisia, ja hollantilaisia matkailijoita on sitäkin enemmän liikkeellä.

Rentoon ja monikulttuuriseen Sydneyhyn ihastun ikihyväksi. Kuumuuskaan ei tunnu pahalta, kosteusprosentti on kaiketi kohdallaan. Meri vilvoittaa. Yhtä lailla ihastuin kaksikymmentäneljä tuntia elämää sykkivään Buenos Airesiin. Molemmat suurkaupungit ovat omalla tavallaan ihastuttavia ja elämänmakuisia kaupunkeja.

Lähes joka vuosi saadaan kuulla ja nähdä uutisia Australian maastopaloista. Canberrassa kohtaan tällaisen näyn. Maastoa on tuhoutunut valtava alue tulipalossa. Siellä täällä tumma puunrunko törröttää pystyssä. Näky on lohduton, surullinen ja sysimusta.

Moni reppureissaaja kehuu Singaporea, mutta en oikein innostu pienestä kaupunkivaltiosta. Toki maa on siisti vai onko? Ensimmäisessä majapaikassa on ötököitä. Vaihdan hotellia ennätysvauhtia. Singaporen kuumuus ja kosteus ahdistavat. Pieniä itikoita lentelee kaikkialla ja tarttuu kosteaan ihoon.

Muutama kuukausi takaperin olin tutustunut hollantilaiseen Annekeen Wellingtonissa. Sovimme, että tapaamme seuraavan kerran poste restanten edessä Singaporessa. Tapaamisajaksi sovimme klo 12, tunti joustoa molempiin suuntiin. Tunnistan Anneken jo kaukaa. Hän seisoo pääpostin edessä. Uskomatonta!

Maailmanympärysmatka on ihmeitä täynnä, totean ties monettako kertaa.

Paluu kotiin

Oletan, että on mukava palata kotiin. Helsinki näyttää hyvin kauniilta ja siistiltä Bombayn jälkeen. Paluusta tulee kuitenkin iso pettymys. Olen paria pientä seikkaa lukuun ottamatta ulkoisesti sama ihminen kuin ennen matkaa. Aurinko on vaalentanut hiukset ja muutama kilo on karissut ennestään hoikasta varresta. Sisäinen muutos sen sijaan on suunnatoman suuri.

Paluu normaaliin elämänmenoon on vaikeaa. Matka ei kiinnosta muita ihmisiä. Ystävät ja perhe vaikuttavat typeriltä. Vasta myöhemmin tajuan, että ystävät eivät olleet typeriä. Ymmärrän myös, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin.

Koin voimakkaan paluusokin. Yhdeksänkymmentäluvun alussa paluusokkia ei valitettavasti tiedostettu. Sisälläni myllersi kulttuurien ja tunteiden sekamelska. Ajatus kulki englannin kielellä. Koin, että olin ihmisenä muuttunut valtavasti, sen sijaan Suomi oli pysynyt paikoillaan. Kärsin lähinnä itsekseni. Joku on viisaasti todennut, että aika kulkee kahteen suuntaan ja kaksinkertaistaa ulkomailla vietetyn ajan.

"Olet matkustanut maailman ympäri?" kuljettaja sanoo yllättäen, kun istahdan penkkiin.

"Niin olen. Palasin Suomeen jokin aika sitten."

Kuljettaja on kiinnostunut matkastani. Ilahdun ja yllätyn. Autossa on vain muutama matkustaja, joten suuri osa matka-ajasta menee matkakokemuksista kertomiseen.

Maailmanympärysmatka ei tehnyt minusta parempaa ihmistä, mutta reissaaminen lisäsi päättäväisyyttä ja antoi uskallusta edetä kohti päämääriä myöhemminkin elämässä. Yksi tärkeimmistä opeista liittyy unelmointiin. Opin unelmoimaan ISOSTI. Lähes vuoden kestävän reppureissun onnistuminen antoi uskoa, että saavuttamattomiltakin vaikuttavat haaveet voivat toteutua.