Identiteetti uudessa maassa

Seitsemänkymmentä vuotta on pitkä aika olla joku. Aiemmilla ulkomaan komennuksilla identiteettini on kokenut suuriakin muutoksia, mutta palautunut osittain entisenlaiseksi Suomeen paluun myötä.  

Olen ollut tytär, opiskelija, äiti, ammattilainen, virkamies, eläkeläinen, veronmaksaja, naapuri, suomalainen, eurooppalainen. Olen ollut ihminen, joka tietää missä mikäkin kaupassa on, miten viranomaisasiat hoidetaan ja miten toimia haastavissakin tilanteissa.

Sitten muutin pois. Ja yhtäkkiä en ollutkaan enää "se joka tietää". Olin nainen, joka hakee sanoja ruokakaupan kassalla. Olin se, jolla on vahva aksentti. Seitsemänkymppisenä aloitin alusta.

Kun identiteetti riisutaan kerros kerrokselta

Suomessa olin osa järjestelmää. Tiesin, miten yhteiskunta toimii. Tiesin paikkani siinä. Muutettuani Viroon, minulla ei ollutkaan valmista roolia.

En ollut enää "pitkän linjan ammattilainen". En ollut "aktiivinen ikämaailman toimija". En ollut edes "naapurintäti, joka tietää kaiken".

Olin maahanmuuttaja, ulkosuomalainen. Aluksi nuo sanat tuntuivat oudoilta. En oikein tiennyt, mitä ne tarkoittavat minulle. Seitsemänkymppinen maahanmuuttaja. Mutta juuri sitä minä olen. Siinä on jotakin radikaalia, jännittävää. kiehtovaa ja uutta.  

Vapaus, jota en osannut odottaa

Kun kukaan ei tunne historiaa, tapahtuu jotain merkillistä: voin päättää, mitä kerron – ja mitä en.

Kukaan ei tiedä, olinko koulussa kiltti vai kapinallinen. Kukaan ei muista vanhoja virheitäni. Kukaan ei määrittele minua entisen työni tai tekemisteni kautta.

Identiteetti ei ole valmiiksi paketoitu. Se on rakennustyömaa, mikä on huumaavaa ja inspiroivaa.

Kieli paljastaa haurauden

On hämmentävää olla tilanteessa, jossa ei osaa ilmaista itseään niin kuin ennen. Seitsemänkymppisenä on tottunut siihen, että osaa sanoittaa ajatuksensa ja ilmaista mielipiteensä vaivattomasti. 

Uudessa maassa opin taas sanomaan yksinkertaisia lauseita: "Anteeksi, en ymmärtänyt." - "Voisitteko puhua hitaammin?" - "Yritän opetella."

Se tekee ihmisestä haavoittuvan. Mutta samalla se tekee ihmisestä elävän ja rohkean.

Aivot eivät olekaan valmiit. Ne edelleen muovautuvat.

Olenko vielä suomalainen?

Kun asuu pitkään muualla, huomaa muuttuvan. Ja kun palaa käymään entisessä kotimaassa, jokin tuntuu vieraalta.

Olet liian suora siellä. Liian hiljainen täällä. Liian jotain molemmissa.

Identiteetti ei jakaudu kahteen. Se laajenee.

Olen suomalainen – kyllä. Olen vironsuomalainen – kyllä. Mutta olen myös eurooppalainen, maailman kansalainen, nainen, joka uskalsi muuttaa vielä silloin, kun monen mielestä olisi pitänyt jo "asettua aloilleen".

Ikä ei tee identiteetistä valmista

Meille on myyty ajatus, että 70-vuotiaana ihmisen tarina on kirjoitettu. Että nyt kuuluu kerätä marjoja, hoitaa lastenlapsia ja muistella menneitä. Mutta entä jos ei halua olla pelkkä muistojen arkisto?

Entä jos haluaa olla keskeneräinen? Solmin ystävyyksiä ihmisten kanssa, joita en olisi Suomessa koskaan tavannut.

Pelkokin näyttäytyy joskus. Mutta enemmän on päiviä, jolloin tunnen valtavaa ylpeyttä. Minä uskalsin.

En tyytynyt siihen, että "näin tämä nyt menee". En alistunut ajatukseen, että vanhuus tarkoittaa paikallaan pysymistä.

Rakensin elämäni uudelleen – en siksi, että oli pakko. Vaan siksi, että halusin.

Kuka olen nyt?

Olen hitaampi joissain asioissa. Nopeampi toisissa.

Olen epävarmempi kielessä. Varmempi valinnoissani. Olen vähemmän huolissani muiden mielipiteistä. Tietoisempi omasta rajallisuudestani.

Identiteetti ei ole titteli. Se on rohkeus valita ja liikkua.

Seitsemänkymppisenä en aloittanut alusta siksi, että vanha minä olisi kadonnut. Aloitin, koska tutusta ja turvallisesta tuli minulle liian ahdas. Tunsin itseni ulkopuoliseksi suomalaisessa ikäämaailmassa ja kaipasin – suorastaan janosin – elämääni jotain uutta ja ennen kokematonta.

Ja ehkä tämän iän suurin salaisuus on siinä, että emme ole valmiita. Ellemme itse päätä olla.